Ain laulain työtäs tee..

Viimeiset pari viikkoa luontoloista on aktivoineet meidän paikallisen rekikoirayhdistyksen Larekin uratalkoot, jotta saadaan tammikuun lopussa järjestettävät kisat pidettyä. Pääosin ollaan raivattu lumen painosta taipuneita puita pois uran päältä, ja jonkin verran myös lapioitu lunta hankaliin paikkoihin ja tampattu reittiä kelkalla ja koiravaljakoilla. Hommaan on tuhrautunut melko monta tuntia, mutta talkooporukka on ollut hyvällä mielellä ja jälkeenpäin on paistettu makkarat ja juotu nuotiokahvit. En näe että olisin laittanut aikaani hukkaan, vaikka kieltämättä kotonakin olisi ollut hommaa remontin ja ihan vain arjen pyörittämisen kanssa. Monesti on tullut mietittyä, että miksi nykypäivän talkoohenki on niin vajavaista?

Olen toiminut monessa luottamustehtävässä, ja käyttänyt paljon vapaa-aikaani yhdistystoimintaan josta ei makseta palkkaa eikä usein lausuta kiitosta. Vaikka joskus on korvennut, niin pääosin näistä hommista on jäänyt hyvä mieli ja on tutustunut todella mukaviin ihmisiin. Koskaan ei ole ollut tunkua vapautuviin paikkoihin, vaan uusia vapaaehtoisia on joutunut todella kaivamaan esille jäsenkentästä. Joka on muuten laaja. 

Reagoin itse negatiivisesti kaikenlaiseen syyllistämiseen, joten en usko että siitä löytyy pelastus. Välillä tulee myös niitä vaiheita ettei todellakaan jaksa antaa aikaansa vaan haluaa käyttää sen itsekkäästi omiin hommiinsa. Se on minusta ihan ok, eikä kaikilla voi olla aina ylimääräistä aikaa jota lahjoittaa muille. Mutta ehkä joskus, kuitenkin? Voiko olla, että satunnaistalkoolaisten kynnys lähteä tekemään on liian korkea? 


Seuraa Instagramissa/Facebookissa